Ihmiset ihmettelevät miksen ole töissä tai opiskelemassa. "Ole onnellinen, ettei sulla ole mitään vakavampaa sairautta." Mielenterveysongelmat, dissosiaatiohäiriö, itsemurha-ajatukset... Eihän tää ole vakavaa. Ei se ole vakavaa, että olen halunnut tappaa itseni useammin kuin kerran. Suunnitellut miten, missä ja milloin. Tää sairaus on ikävä kyllä mun pääni sisällä piilossa, poissa katseilta. Vain harvat näkevät, tuntevat ja ymmärtävät sen. Pirullista paskaa.
Mulla tulee kausia, jollon voin paremmin. Sillon oon täynnä energiaa, uskon pystyväni tekemään asioita, joihin mulla ei todellisuudessa ole voimia. Teen huonoja päätöksiä hetken mielijohteesta. Sitten alkaa se kirottu alamäki. Masennuskausi, epäonnistumiset, itsesyytökset. Itsemurha-ajatukset pääsee valloilleen. Kaikki tuntuu pahalta. En nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Haluan vaan lähteä tästä maailmasta.
"Tapa ittes saatanan huora, ei sua kukaan jää kaipaamaan."
"Saatanan ruma valas. Miten sä ees kehtaat lähtee ihmisten ilmoille?"
"Susta ei ikinä tuu mitään. Oot nolla. Helvetin tyhmä paska."
Kuulen ääniä päässäni, kirjoitan sanomisia paperille ja luen niitä itselleni, joskus jopa ääneen. Käsiala on vierasta, enkä aina muista edes kirjoittaneeni. Saatan saada kohtauksia, joissa piirrän paperille pelkkää ympyrää tai alan tuijottamaan tyhjyyteen enkä reagoi mihinkään. Kadotan helposti ajantajuni. Hyppään asiasta toiseen huomaamattani ja jätän edelliset keskeneräisiksi. Unohtelen asioita tai teen asioita, joita en tunnista tehneeni. Olen väsynyt jatkuvaan ristiriitaisuuteen sisälläni.
Olen jakautunut moneen eri persoonaan pääni sisällä. Nämä persoonat pitäisi terapian avulla saada eheytettyä yhdeksi kokonaisuudeksi. Vertaan itseäni usein palapeliin. Olen palapeli, jonka reunat ovat valmiina, mutta sisäpuoli tekemättä. Nämä puuttuvat palaset etsivät omaa paikkaansa reunojen sisäpuolelta. Oikean paikan löydettyään palat muodostavat kauniin yhtenäisen kuvan. Tätä kuvaa yritän saada kasattua itsestäni.
Mieli on vankiloista pahin. Se on yks helvetin iso labyrintti, josta etsii ulospääsyä, mutta johon eksyy kerta toisensa jälkeen.
~ ~ ~
Kirjoitin ylläolevan tekstin reilusti yli puolitoista vuotta sitten. En kuitenkaan julkaissut sitä, enkä vieläkään ole täysin varma miksen...
Olen tehnyt tekstin kirjoittamisen jälkeen pääni kanssa töitä ja paljon! En ole yhtä eksyksissä tuossa mainitsemassani labyrintissä ja palapelinikin palasista osa on löytänyt paikkansa. Kärsin kuitenkin edelleen vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta dissosiaatiohäiriön ohella. Olen käynyt terapiassa epäsäännöllisen säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa. Olen työstänyt asioita terapeuttini kanssa mm. EMDR-hoidoilla sekä opetellut yksinkertaisesti elämään sairauteni kanssa.
Aiemmin tekstissä mainittuja oireita ilmenee edelleen, mutta ne ovat olleet paljon paremmin hallinnassa. Aina ei kuitenkaan kaikki mene kuten toivoo, ja toisinaan tietyt osat pääsevät kontrolloimaan ajatuksiani ja tekemisiäni. Se, jos mikä, on ollut vaikeaa hyväksyä. Mutta ilman hyväksymistä, en tule koskaan olemaan kokonainen ihminen. Ja mikä tärkeintä, olemaan onnellinen.
Kesäkuun alussa tulee täyteen kolme vuotta intensiivistä psykoterapiaa. (Kaiken kaikkiaan terapiassa on ravattu yhdeksän vuotta.) Kelan tuki loppuu siihen ja joudun pohtimaan uudelleen, kuinka terapiaani jatkan. Varmaa on se, että tiedän, mikä mun päässä on vinksallaan, enkä aio antaa tän mun kovan terapiatyön valua hukkaan!
Haluan pystyä olemaan onnellinen omana itsenäni. Haluan rehellistä ja aitoa onnellisuutta sekä oppia rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen. Tässä on vielä tekemistä, mutta tiedän pystyväni siihen!
~Elina~
Ps. Tämän tekstin julkaiseminen ei ollut helppoa, mutta tässä se nyt on, julkaistuna ja teidän luettavissanne.
Olen jakautunut moneen eri persoonaan pääni sisällä. Nämä persoonat pitäisi terapian avulla saada eheytettyä yhdeksi kokonaisuudeksi. Vertaan itseäni usein palapeliin. Olen palapeli, jonka reunat ovat valmiina, mutta sisäpuoli tekemättä. Nämä puuttuvat palaset etsivät omaa paikkaansa reunojen sisäpuolelta. Oikean paikan löydettyään palat muodostavat kauniin yhtenäisen kuvan. Tätä kuvaa yritän saada kasattua itsestäni.
Mieli on vankiloista pahin. Se on yks helvetin iso labyrintti, josta etsii ulospääsyä, mutta johon eksyy kerta toisensa jälkeen.
~ ~ ~
Kirjoitin ylläolevan tekstin reilusti yli puolitoista vuotta sitten. En kuitenkaan julkaissut sitä, enkä vieläkään ole täysin varma miksen...
Olen tehnyt tekstin kirjoittamisen jälkeen pääni kanssa töitä ja paljon! En ole yhtä eksyksissä tuossa mainitsemassani labyrintissä ja palapelinikin palasista osa on löytänyt paikkansa. Kärsin kuitenkin edelleen vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta dissosiaatiohäiriön ohella. Olen käynyt terapiassa epäsäännöllisen säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa. Olen työstänyt asioita terapeuttini kanssa mm. EMDR-hoidoilla sekä opetellut yksinkertaisesti elämään sairauteni kanssa.
Aiemmin tekstissä mainittuja oireita ilmenee edelleen, mutta ne ovat olleet paljon paremmin hallinnassa. Aina ei kuitenkaan kaikki mene kuten toivoo, ja toisinaan tietyt osat pääsevät kontrolloimaan ajatuksiani ja tekemisiäni. Se, jos mikä, on ollut vaikeaa hyväksyä. Mutta ilman hyväksymistä, en tule koskaan olemaan kokonainen ihminen. Ja mikä tärkeintä, olemaan onnellinen.
Kesäkuun alussa tulee täyteen kolme vuotta intensiivistä psykoterapiaa. (Kaiken kaikkiaan terapiassa on ravattu yhdeksän vuotta.) Kelan tuki loppuu siihen ja joudun pohtimaan uudelleen, kuinka terapiaani jatkan. Varmaa on se, että tiedän, mikä mun päässä on vinksallaan, enkä aio antaa tän mun kovan terapiatyön valua hukkaan!
Haluan pystyä olemaan onnellinen omana itsenäni. Haluan rehellistä ja aitoa onnellisuutta sekä oppia rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen. Tässä on vielä tekemistä, mutta tiedän pystyväni siihen!
~Elina~
Ps. Tämän tekstin julkaiseminen ei ollut helppoa, mutta tässä se nyt on, julkaistuna ja teidän luettavissanne.
